Ammattiliittoon kuuluvana olin soitellut liiton edustajalle heti onnettomuuden jälkeen ja kysellyt neuvoja, kuinka näissä tapauksissa tulisi toimia. Ainoa asia mitä tuosta lääkehuuruisesta puhelusta muistan oli se, että töihin ei missään nimessä kannata lähteä ennen kuin tiedän varmasti olevani sellaisessa kunnossa että pystyn vastaavanlaista työtä jatkamaan. Puheet töihin palaamisesta tekivät kuitenkin niin hyvää mielelle, että oltiin jo alustavasti lääkärin kanssa sovittu, että lähtisin takaisin töihin vuoden vaihteen jälkeen. Eli tämän suunnitelman mukaan sairaslomilla olisin ollut 8kk. Pitkä aika!
Ja se salitreeni. Kuntopiiri touhut olin jo tuolloin lopetellut ja siirtynyt kolmijakoiseen treeniin, eli kolmella treenikerralla on koko kroppa käyty läpi. Treenaamassa kävin joka toinen päivä. Välipäivinä pyrin käymään kävelemässä edes pienen lenkin, ettei kotona tarvinut homehtua. Ohjelmana toimi seuraavanlainen jako:
- Jalat + hartiat
- Selkä + ojentajat
- Rinta + hauikset
Treeniin meni aikaa saunomisen kanssa n. 1½ - 2 tuntia. Ja treenasin ja treenaan edelleenkin yleensä aina ilman suurempia seurustelutuokioita muiden treenaajien kanssa. Tehokkuus ennen kaikkea!
Tuloksissa näkyi selvä kehitys, kiitos ekaa kertaa tekemäni salipäiväkirjan mihin merkkasin kaikki tekemäni liikkeet, sarjat ja painot. Helpottaa huomattavasti treenaamista ja kunnon kehittymisen seuraamista! Loppui se ihmettely, että "millä painoilla mä tätäkin viimeks tein"!
Vähän ennen vuoden vaihdetta alkoikin kunnossa tulemaan takapakkia. Vasen jalka alkoi kipeytyä omituisesti. Kipua ei tuntunut lihaksissa vaan levossa alkoi törkeät kivut reidessä ja pohkeessa. Välillä kävellessä tuntui että joku löisi puukkoa reiteen. Ilkeältä tuntui myös hassu lämmin tunne sisäreidessä, etenkin liikkuessa... Ihan kuin olisin kussut housuun...
Tuon jo mainitsemani 3 vrk valvomisen jälkeen menin sairaalaan, jossa sain piikin kankkuun ja sain jopa nukuttua pari tuntia. Lähtiessäni kotiin lääkäri sanoi, että seuraavan kerran jos vastaavaa tapahtuu niin mulla pitäis mennä omalle lääkärille, eikä tulla sairaalan ensiapuun. Ensiapuun saisin mennä vasta siinä vaiheessa jos selkä/hermot temppuilisivat niin pahasti että housuun tuli kusi tai kakkonen... Eli tuo lämmin tunne reidessäni ei tuntunut kovinkaan mukavalta. Heti säikähti, että kohta on lasti housussa ja lähtö sairaalaan pyyhityttämään hoitajalla roinat housusta.
Joulukuun alulla kävin lääkärissä ja kerroin luonnollisesti huonot uutisen kunnon huonontumisesta. Lääkäri epäili, että hajonnut selkänikama olisi luutunut liikaa ja tämän takia hermot olisivat puristuksissa. Eli hermopinne diagnoosiksi ja varattiin aika magneettikuvauksiin. Magneettikuvien mukaan pinnettä ei ollut, mutta lievää ahtautta. Kipuasioihin perehtynyt lääkäri oli kysellyt kolleegoiltaan, olisiko kukaan vapaaehtoinen avartamaan hermokanavia mun selästä, mutta kukaan ei tuohon suostunut. Liikaa riskejä.
No, seuraavaksi piti saada kivut jotenkin kuriin. Lääkkeitä apteekista ja pillereitä syömään.
Voi helvetti. Aikamoisia pillereitä sainkin. Lyricaa. Mielenkiintoisia sivuoireita riitti, mutta lääkkeitä piti syödä pitemmän aikaa ennenkuin saatiin selville että toimiiko kyseinen lääke kunnolla. Pari kuukautta taisin Lyricaa syödä kunnes kyllästyin olemaan tylsistynyt älykääpiö.
Salilla käymistä piti vähentää. Joka toinen päivä oli liikaa. Liikaa kipuja, liian vähän unta ja liian raskasta mielelle. Elin synkkiä aikoja tuolloin. Yritin harrastaa aikani kuluksi, mutta kaikki muu kuin nukkuminen oli kivuliasta. Edelleen silti salilla kolme kertaa viikkoon ja pikku kävelylenkkejä. Liikkuminen tuntui edelleen hyvältä, mutta pistävät, yllättäen tulevat kipukohtaukset masensivat ja liikkeen loputtua tuskat olivat kovat. Kaikenlaisia uusia lääkkeitä sain myös kokeiluun, mutta huonolla lääkepäällä varustettuna ei nuo myös mielialalääkkeinä käytetyt lääkkeet eivät toimineet lähellekkään halutulla tavalla.
Kaiken lisäksi polvi oli alkanut vittuilla... Sekin vielä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti