Tilannettani kuvastaa hyvin mm jenkki-armeijassa tutuksi tullut lyhenne "SNAFU", eli "situation normal: all fucked up".
Ainoaat positiiviset havainnot ovatkin kuuluneet terveyskeskuksen puolelta. Olen parit kerrat käynyt fysikaalisessa saamassa jumppaohjeita ja keskuisteluissa on tullut ilmi jopa höpinöitä jonkilaisesta kuntoutusjaksosta. Sellaisia kun kuulemma on ihmisille järjestetty. Minulle ei tietystikään ole moisista koskaan puhuttukaan. Pillerireseptejä vaan käteen ja koulutuskokeiluihin testaamaan kivunsietokyvyn rajoja.
"Jos koulutuskokeilu ei onnistu niin tilanne arvioidaan uudelleen". Näin minulle sanottiin viimeksi kun olin puhelimitse yhteydessä vakuutusyhtiöön. No, tilanne arvioitiin pieleen menneen kokeilun jälkeen niin, että minulle annettiin terveen paperit käteen ja annettiin potku perseelle. Näinhän se menee, jos ei hommat ala sujua.
Omaehtoista liikehoitoa olen toki harrastellut. Muuten treeni menee ihan mukavasti mitä nyt jalkatreenissä on pitänyt jättää isot liikkeet pois ja muutenkin jättää kumartelut ja syvemmät kyykistelyt väliin. Kävelylenkit myös saa jäädä pois kuvioista. En kyllä ole käynytkään pitkiin aikoihin pitemmällä lenkillä... Alkuviikosta kävin lyhyen lenkin tekemässä ja välillä tuntui, että en jaksa pitää selkää kunnolla suorassa ja vatsalihakset jumittivat pahasti.
Olen viiden kuluneen vuoden aikana pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että omatoimisella kuntoilulla en taida päästä takaisin työkuntoon. Milloinkohan muut alkaisivat tajuamaan saman?
Parina viimeisenä viikonloppuna kävin harrastamassa sosiaalista elämää viinilasin ääressä. Oli mukava käydä "rentoutumassa" ja vaihtaa maisemaa edes hetkeksi. Tuli myös huomattua taas kunnon huonous. Kahvipöytäkeskustelut ja saunomiset ovat todellista myrkkyä. Yhden illan istuskelemisesta selkä ja etenkin vatsalihakset ovat aivan hajalla. Mielessä kävi jopa niinkin hassu toive, että olisinpa edes samassa kunnossa kuin missä olin esimerkiksi 2 vuotta sitten. Silloin pystyin olemaan edes sen yhden päivän jotenkin muiden menossa mukana. Nyt sosiaalinen elämä on alkanut kaventumaan entisestään. Punttiksella ja kombatanissa käyminen ovatkin olleet oikeastaan ne ainoat tilanteet arkielämässäni milloin tapaan ihmisiä. Muuten aika kuluukin kotona levätessä. Maisemanvaihdos tekisikin nyt hyvää. Auton remppailu ym pakolliset menot vain teettivät niin suuren loven lompakkoon, ettei nyt vain ole varaa lähteä mihinkään.
Huomenna olisi tapaaminen lääkärin kanssa. Saa nähdä onko kyseessä taas yhtä turha käynti kuin viimeksi... Viimeksi lääkäri vain luki papereitani ja höpisi, että kyllähän minun pitäisi mennä takaisin töihin. Pelkkien paperien perusteella lääkäri totesi, että ei minussa ole mitään sellaista vikaa, jota esim leikkaamalla voitaisi korjata, eikä magneettikuvissakaan todennäköisesti mitään nähdä. Näiden saarnojen jälkeen hän kuitenkin kysyi minulta, että mitkä minun ajatukseni ovat työhön palaamisen suhteen. Jostain syystä lääkärin leuka loksahti auki kun sanoin, että "ensin toivoisin että minut tutkitaan kunnolla, sitten katsotaan mitä asialle voidaan tehdä, leikata tarpeen mukaan/kuntouttaa kunnolla, sitten mahdollisesti uudelleenkoulutus ja sitten töihin." Kai tuokin lääkäri ajatteli, että olen vain taas yksi muuten vain selkäänsä valittava, työtä vieroksuva henkilö joka on ennemmin kotona tietokoneen ääressä istuva kuin työssä elantonsa ansaitseva veronmaksaja. Tuosta käynnistä jäi suuhun vain paskan maku. Ihme, ettei kirjoittanut burana-reseptiä... Toivottavasti huominen käynti olisi parempi ja asioissa mentäisiin edes jollakin tasolla eteenpäin. Tämä takaperin asiassa eteneminen alkaa kyllästyttämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti