Kävin tänään näyttämässä ruhoani taas ortopedin vastaanotolla. Selkä ja vasen jalka kun edelleen ovat ihan karmeassa kunnossa...
Ortopedi alkoi olla sitä mieltä että tässä on nyt menty konservatiivisella linjalla riittävän kauan eikä tämä välilevynpullistuma hänen mielestään parane ajan kanssa joten leikkaus taitaa olla edessä.
Kuukausi sitten kävin magneettikuvissa ja välilevynpullistumahan siellä oli näkyvissä, yllättäen. Ei se ollut kadonnut sieltä mihinkään vaikka jo 2009 otetuissa kuvissa se oli näkyvissä.
Itse asiassa valittelin jo elokuussa 2008 ensimmäisellä seurantakäynnillä lääkärille vasemman jalkaterän puutuneisuudesta ja varpaiden "pakkoliikkeistä"... Tosin lääkärinlausuntoon asti ei näitä tietystikään tullut, mutta onneksi olin kirjoittanut "vikalistan" johon olin listannut kaikki oireet ja ongelmat mitä onnettomuuden jälkeen olin havainnut ja annoin lapun lääkärille. Samainen lappuhan saattaa edelleen olla tallessa Töölön sairaalassa...
Eli ihmeen pitkään tuo välilevy on oireillut vain sillä tavalla salakavalasti vittuillen. Nyt lääkäri alkoi olla siä mieltä että leikkaukseen kannattaisi mennä. Vaivat ovat alkaneet pahentua alku syksystä ja nyt mennään taas aivan sietokyvyn rajoilla kun tätä kipua ja tuskaa on saanut niellä pillereiden kanssa kilpaa kuukausitolkulla.
Leikkauksesta puhuminen saa aikaan ristiriitaisia tunteita... Toistaalta leikkaus voisi tuoda helpotusta näihin jatkuviin, vuosia kestäviin vasemman jalan ja selänkin kipuihin, mutta toki aina hieman arveluttaa kun mennään kropan sisälle ronkkimaan.
Mä oon kyllä niin kypsä tähän vallitsevaan tilanteeseen, että olen henkisesti aivan valmis leikkaukseen. Olen valmis ottamaan riskejä, jos riskin kautta olisi mahdollisuus saada elämänlaatua paremmaksi.
Ehdinkin jo salaa ajatella että miltä tuntuisi olla kivuton ja kykeneväinen palaamaan ns normaaliin elämään. Jos hypätään ajatuksissa tylsän kuntoutumisen yli ja mennään suoraan ajatusleikissä siihen pisteeseen että olen kykeneväinen liikkumaan ja kulkemaan oman tahtoni mukaan ilman ennakoivaa suunnittelua, ehkä jopa matkustelemaan!
Miltä tuntuisi viettää tehokas päivä ilman kipua?
Päivä töissä, kotiin syömään, salille, kavereiden kanssa kaupungilla olusella ja iltapalat mukavassa pikku ravintolassa... Sitten kotiin onnellisena ja nukahtaa silmän räpäyksessä ja herätä seuraavana aamuna levänneenä ja pirteänä, koko maailma avoinna. Ja miltäköhän tuntuisi tienata edes suomalaisen mittapuun mukainen keskipalkka?
Voi sitä rahan määrää! Ei tarvitsisi sosiaalitoimiston eikä kelan lomakkeita täytellä... Eikä harrastaa kirjeenvaihtoa pankkivirkailijan kanssa ja kertoilla ettei tulot edelleenkään riitä lainanlyhennyksiin.
Ei nyt vielä mennä noin pitkälle ajatuksissa...
Onhan tuolla selässä vielä yksi pieni välilevynpullistuma, mikä meikäläisen Aku Ankkamaisella tuurilla kosahtaa myöhemmin. Paskan määrä elämän vaakakupissa kun tuntuu olevan hyvinkin pitkälle vakio. Jos välillä kuppi on kevyempi niin jotta vuoden kiintiö saadaan täyteen nii sitä paskaahan täytyy olla sitten vastaavasti osan aikaa vuodesta kupissa yli äyräitten. Ja mun tapauksessa jos oma kroppa ei sitä paskaa teetä riittävästi niin onneks on olemassa tiettyjä instansseja jotka mielellään tiputtelevat tavaraa korkealta alas tänne maan matosen niskaan. Etenkin kun mulla on ollut lähes tulkoon koko aikuisikäni sellainen tuuri että jos en itse pysty jotain asiaa tekemään tai hoitamaan niin silloin homma menee 98% varmuudella perseelleen.
Vähän niinkuin tämän omalle kohdalle tapahtuneen työtapaturmankin kanssa. Jos olisin itse ollut vastuussa hommista ja jos minua ja työtoveriani ei olisi valehtelulla saatu hyppäämään tapaturman aiheuttaneeseen rakkineeseen, ei olisi varmasti mitään tapahtunut. Eikä näitä sanoja tarvitsisi nyt keskellä yötä tavailla silmät särkylääkkeistä, kivusta ja valvotuista vuorokausista ristissä ja punaisina.
Näinä hetkinä tunnen tapahtuneesta katkeruutta, mutta tapahtui mitä tapahtui. Eteenpäin on menty vaikka vaikealta se nyt tuntuu sanoa. Eteenpäinhän se tulostaulun käyrä menee vaikka käyrän suunta olisikin alas.
Jos nyt edes pääsisi siihen leikkaukseen ja jos vaikka saisin päähäni lisää positiivistuutta!
Positiivisuus! Saatiin kotitehtäväksi kuntoutusjaksolta pitää positiivisuuspäiväkirjaa. Joka päivän kohdalle pitäisi mainita jotain hyvää mitä on tapahtunut. Tuntuu pahalta, mutta omassa päiväkirjassani on paljon päiviä minkä kohdalla en yksinkertaisesti ole keksinyt mitään hyvää. Jos päivän kulku on aamulla sängystä keittiöön aamupalalle, aamupalan jälkeen rojahdan sohvalle/lattialle, makaan päivän paikoillani, syön välillä ja illalla sänkyyn toivomaan että jos Nukku-Matti tulisi käymään. Ei tuommoisessa päivässä ole mitään hyvää, etenkään kun näitä päiviä on tullut liukuhihnalta vastaan moni peräkkäin. Jos kaupassa käynnistä ei kipeydy ihan tolkuttomasti niin onko se niin positiivista että siitä voisi jo mainita päiväkirjassa? Kyllä välillä tarvittaisiin kaivinkone että saisin kaivettua positiivista esiin.
Mutta tämän päivän kohdalla lukee :" Tilanne etenee, puukoa saattaa tulla". Positiivista, eikö totta! Valoa tunnelin päässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti