Tämä alkaa taas vaihteeksi olemaan aika helkkarin vaikeaa. Oleminen ja tekeminen siis. Tai eihän sitä tekemistä juurikaan ole...
Takki on väsymyksestä aivan tyhjä, mutta nukkumisesta ei tunnu tulevan yhtään mitään. Kivut jalassa ja selässä ovat pahat. Ja lääkkeetkään eivät tunnu tehoavan.
Viime yö meni valvoessa ja yhdessä vaiheessa hermot paloikin, hyppäsin autoon ja kävin noin tunnin reissun ajelemassa. Sitten kotiin syömään, vetämään vahvempaa kipulääkettä ja yle areenaa taas sänkyyn vahtaamaan.
Se on kummallista että se suurin vitutus iskee päälle siinä vaiheessa kun alkaa kuulemaan naapurista aamutoimien ääniä. Kuuluu verhojen availua, wc-pöntön vetelyt ja tietysti duuniin lähtevien äänet rappukäytävästä. Siinä sängyllä kun kuuntelee ja ajattelee että itse ei ole vielä edes saanut unen päästä kiinni ja muilla alkaa se arkipäivä, mitä minulla ei tavallaan ole.
Minullehan on toisaalta ihan sama että mihin aikaan vuorokaudesta olen hereillä ja milloin nukun... Mitään pakollista arkirutiinia kun enää ole olemassa. Ainoa mistä täytyy pitää huoli on ne muutamat hassut sovitut ohjelmat... Lääkärikäynnit jne.
Salilla ei ole ollut mitään järkeä käydä. Joulukuussa alkoi treeni tuntua ihan kauhealta, mutta silti hommasin vielä salikorttiin voimaa pitkälle tammikuun puolellekin, mutta eipä tämän vuoden puolella ole tullut salilla käytyä kuin ehkä noin 5 kertaa ja nekin käynnit ovat olleet enemmänkin kiusantekoa kuin mukavaa kropan aktivointia. Kombatan-harrastus on ollut pois kuvioista oikeastaan viime marraskuun puolenvälin jälkeen. Pari kertaa taisin käydä loppu vuodesta treeneissä toteamassa ettei hommasta tule oikeastaan enää mitään.
Mistään ei tule mitään.
Ensi viikolla lääkärin ja fysioterapeutin vastaanotolle kuulemaan... jotain jostakin. Alkaa taas tuntumaan että tekisi hyvää saada hoitoa myös henkiselle hyvinvoinnille.
Systeemi tuntuu niin pirun välinpitämättömältä. Lääkäreistä, vakuutusyhtiöstä, sosiaalityöntekijöistä jne huokuu sellainen "Ei ole onneksi minun ongelmani"-tyyppinen suhtautuminen. Kukaan ei ota kantaa kunnolla mihinkään. Liika tieto tuntuu olevan pahasta ja vastuu yritetään vierittää muiden harteille. Mutta ne hartiat joille se paino loppujen lopuksi aina vierähtää on ne uhrin hartiat jotka ovat kumarassa jo muutenkin.
No, nyt mulla on kuitenkin taas kiikarissa ne tulevat lääkärikäynnit, eli on edes jotakin mitä odottaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti