Tohtorin tuomio

Kävin tänään näyttämässä ruhoani taas ortopedin vastaanotolla. Selkä ja vasen jalka kun edelleen ovat ihan karmeassa kunnossa...

Ortopedi alkoi olla sitä mieltä että tässä on nyt menty konservatiivisella linjalla riittävän kauan eikä tämä välilevynpullistuma hänen mielestään parane ajan kanssa joten leikkaus taitaa olla edessä.

Kuukausi sitten kävin magneettikuvissa ja välilevynpullistumahan siellä oli näkyvissä, yllättäen. Ei se ollut kadonnut sieltä mihinkään vaikka jo 2009 otetuissa kuvissa se oli näkyvissä.

Itse asiassa valittelin jo elokuussa 2008 ensimmäisellä seurantakäynnillä lääkärille vasemman jalkaterän puutuneisuudesta ja varpaiden "pakkoliikkeistä"... Tosin lääkärinlausuntoon asti ei näitä tietystikään tullut, mutta onneksi olin kirjoittanut "vikalistan" johon olin listannut kaikki oireet ja ongelmat mitä onnettomuuden jälkeen olin havainnut ja annoin lapun lääkärille. Samainen lappuhan saattaa edelleen olla tallessa Töölön sairaalassa...

Eli ihmeen pitkään tuo välilevy on oireillut vain sillä tavalla salakavalasti vittuillen. Nyt lääkäri alkoi olla siä mieltä että leikkaukseen kannattaisi mennä. Vaivat ovat alkaneet pahentua alku syksystä ja nyt mennään taas aivan sietokyvyn rajoilla kun tätä kipua ja tuskaa on saanut niellä pillereiden kanssa kilpaa kuukausitolkulla.

Leikkauksesta puhuminen saa aikaan ristiriitaisia tunteita... Toistaalta leikkaus voisi tuoda helpotusta näihin jatkuviin, vuosia kestäviin vasemman jalan ja selänkin kipuihin, mutta toki aina hieman arveluttaa kun mennään kropan sisälle ronkkimaan.

Mä oon kyllä niin kypsä tähän vallitsevaan tilanteeseen, että olen henkisesti aivan valmis leikkaukseen. Olen valmis ottamaan riskejä, jos riskin kautta olisi mahdollisuus saada elämänlaatua paremmaksi.

Ehdinkin jo salaa ajatella että miltä tuntuisi olla kivuton ja kykeneväinen palaamaan ns normaaliin elämään. Jos hypätään ajatuksissa tylsän kuntoutumisen yli ja mennään suoraan ajatusleikissä siihen pisteeseen että olen kykeneväinen liikkumaan ja kulkemaan oman tahtoni mukaan ilman ennakoivaa suunnittelua, ehkä jopa matkustelemaan!

Miltä tuntuisi viettää tehokas päivä ilman kipua?

Päivä töissä, kotiin syömään, salille, kavereiden kanssa kaupungilla olusella ja iltapalat mukavassa pikku ravintolassa... Sitten kotiin onnellisena ja nukahtaa silmän räpäyksessä ja herätä seuraavana aamuna levänneenä ja pirteänä, koko maailma avoinna. Ja miltäköhän tuntuisi tienata edes suomalaisen mittapuun mukainen keskipalkka?
Voi sitä rahan määrää! Ei tarvitsisi sosiaalitoimiston eikä kelan lomakkeita täytellä... Eikä harrastaa kirjeenvaihtoa pankkivirkailijan kanssa ja kertoilla ettei tulot edelleenkään riitä lainanlyhennyksiin.

Ei nyt vielä mennä noin pitkälle ajatuksissa...

Onhan tuolla selässä vielä yksi pieni välilevynpullistuma, mikä meikäläisen Aku Ankkamaisella tuurilla kosahtaa myöhemmin. Paskan määrä elämän vaakakupissa kun tuntuu olevan hyvinkin pitkälle vakio. Jos välillä kuppi on kevyempi niin jotta vuoden kiintiö saadaan täyteen nii sitä paskaahan täytyy olla sitten vastaavasti osan aikaa vuodesta kupissa yli äyräitten. Ja mun tapauksessa jos oma kroppa ei sitä paskaa teetä riittävästi niin onneks on olemassa tiettyjä instansseja jotka mielellään tiputtelevat tavaraa korkealta alas tänne maan matosen niskaan. Etenkin kun mulla on ollut lähes tulkoon koko aikuisikäni sellainen tuuri että jos en itse pysty jotain asiaa tekemään tai hoitamaan niin silloin homma menee 98% varmuudella perseelleen.

Vähän niinkuin tämän omalle kohdalle tapahtuneen työtapaturmankin kanssa. Jos olisin itse ollut vastuussa hommista ja jos minua ja työtoveriani ei olisi valehtelulla saatu hyppäämään tapaturman aiheuttaneeseen rakkineeseen, ei olisi varmasti mitään tapahtunut. Eikä näitä sanoja tarvitsisi nyt keskellä yötä tavailla silmät särkylääkkeistä, kivusta ja valvotuista vuorokausista ristissä ja punaisina.

Näinä hetkinä tunnen tapahtuneesta katkeruutta, mutta tapahtui mitä tapahtui. Eteenpäin on menty vaikka vaikealta se nyt tuntuu sanoa. Eteenpäinhän se tulostaulun käyrä menee vaikka käyrän suunta olisikin alas.

Jos nyt edes pääsisi siihen leikkaukseen ja jos vaikka saisin päähäni lisää positiivistuutta!

Positiivisuus! Saatiin kotitehtäväksi kuntoutusjaksolta pitää positiivisuuspäiväkirjaa. Joka päivän kohdalle pitäisi mainita jotain hyvää mitä on tapahtunut. Tuntuu pahalta, mutta omassa päiväkirjassani on paljon päiviä minkä kohdalla en yksinkertaisesti ole keksinyt mitään hyvää. Jos päivän kulku on aamulla sängystä keittiöön aamupalalle, aamupalan jälkeen rojahdan sohvalle/lattialle, makaan päivän paikoillani, syön välillä ja illalla sänkyyn toivomaan että jos Nukku-Matti tulisi käymään. Ei tuommoisessa päivässä ole mitään hyvää, etenkään kun näitä päiviä on tullut liukuhihnalta vastaan moni peräkkäin. Jos kaupassa käynnistä ei kipeydy ihan tolkuttomasti niin onko se niin positiivista että siitä voisi jo mainita päiväkirjassa? Kyllä välillä tarvittaisiin kaivinkone että saisin kaivettua positiivista esiin.

Mutta tämän päivän kohdalla lukee :" Tilanne etenee, puukoa saattaa tulla". Positiivista, eikö totta! Valoa tunnelin päässä!  

Taas koetellaan tosissaan

Tämä alkaa taas vaihteeksi olemaan aika helkkarin vaikeaa. Oleminen ja tekeminen siis. Tai eihän sitä tekemistä juurikaan ole...

Takki on väsymyksestä aivan tyhjä, mutta nukkumisesta ei tunnu tulevan yhtään mitään. Kivut jalassa ja selässä ovat pahat. Ja lääkkeetkään eivät tunnu tehoavan.
Viime yö meni valvoessa ja yhdessä vaiheessa hermot paloikin, hyppäsin autoon ja kävin noin tunnin reissun ajelemassa. Sitten kotiin syömään, vetämään vahvempaa kipulääkettä ja yle areenaa taas sänkyyn vahtaamaan.

Se on kummallista että se suurin vitutus iskee päälle siinä vaiheessa kun alkaa kuulemaan naapurista aamutoimien ääniä. Kuuluu verhojen availua, wc-pöntön vetelyt ja tietysti duuniin lähtevien äänet rappukäytävästä. Siinä sängyllä kun kuuntelee ja ajattelee että itse ei ole vielä edes saanut unen päästä kiinni ja muilla alkaa se arkipäivä, mitä minulla ei tavallaan ole.

Minullehan on toisaalta ihan sama että mihin aikaan vuorokaudesta olen hereillä ja milloin nukun... Mitään pakollista arkirutiinia kun enää ole olemassa. Ainoa mistä täytyy pitää huoli on ne muutamat hassut sovitut ohjelmat... Lääkärikäynnit jne.

Salilla ei ole ollut mitään järkeä käydä. Joulukuussa alkoi treeni tuntua ihan kauhealta, mutta silti hommasin vielä salikorttiin voimaa pitkälle tammikuun puolellekin, mutta eipä tämän vuoden puolella ole tullut salilla käytyä kuin ehkä noin 5 kertaa ja nekin käynnit ovat olleet enemmänkin kiusantekoa kuin mukavaa kropan aktivointia. Kombatan-harrastus on ollut pois kuvioista oikeastaan viime marraskuun puolenvälin jälkeen. Pari kertaa taisin käydä loppu vuodesta treeneissä toteamassa ettei hommasta tule oikeastaan enää mitään.

Mistään ei tule mitään.

Ensi viikolla lääkärin ja fysioterapeutin vastaanotolle kuulemaan... jotain jostakin. Alkaa taas tuntumaan että tekisi hyvää saada hoitoa myös henkiselle hyvinvoinnille.

Systeemi tuntuu niin pirun välinpitämättömältä. Lääkäreistä, vakuutusyhtiöstä, sosiaalityöntekijöistä jne huokuu sellainen "Ei ole onneksi minun ongelmani"-tyyppinen suhtautuminen. Kukaan ei ota kantaa kunnolla mihinkään. Liika tieto tuntuu olevan pahasta ja vastuu yritetään vierittää muiden harteille. Mutta ne hartiat joille se paino loppujen lopuksi aina vierähtää on ne uhrin hartiat jotka ovat kumarassa jo muutenkin.

No, nyt mulla on kuitenkin taas kiikarissa ne tulevat lääkärikäynnit, eli on edes jotakin mitä odottaa...

Kramppia ja aktiviteettivajetta

Selkä oli siis parempi kramppailujen osalta... Uskalsin jopa käydä kävellen kaupassa pyörähtämässä pari iltaa sitten. No, seuraavana aamuna en meinannut päästä sängystä ylös. Sellaista kevyttä krampin poikasta taas. Eli taas aamupäivä kevyen jumpan kanssa virittämään lihaksia sellaiseen kuntoon että pääsisi kaverilla käymään iltakahvilla.

Kahvittelureissu jäi taas lyhyehköksi kun selkä rupesi taas tuokion seisoskelun jälkeen kun selkä alkoi varoittelemaan, että jos meininki jatkuu samana niin sitten raapaistaan selkä taas oikein kunnolla tukkoon! Kyllä se on nyt uskottava, että mulla ei kannata lähteä lähikaupan kassajonoa kauemmaksi seisoskelemaan, eikä kyllä kävellen tai fillarillakaan kannata pitemmälle lähteä.

Olisiko tuo selän kramppailu oiretta sen välilevypullistuman aiheuttaman vasemman jalan heikentymisen kanssa... Seistessä painoni on nimittäin selkeästi oikean jalan päällä ja sehän teettää tietysti väärää asentoa selkään, mikä on jo muutenkin paskana...

Terveyskeskuksen fyssarilta sain muutamat jumppaohjeet joilla koitan saada selän kuntoon hieman parannusta. Liikkeet on hyvin yksinkertaisia ja tuovat vain pientä liikettä selälle.
Tänään sitten rentoutin selkää ensin ohjeen mukaan vatsallaan lattialla maaten. Eipä siitäkään tullut oikein mitään kun selkä alkoi kramppailemaan ja vasen jalka alkoi oireilemaan kivuliaasti.
Siis paikoillaan makaaminen ei onnistu kunnolla... Hyvin taas menee!

Punkkua mukiin ja aivot narikkaan! Siihen mä pystyn!

Lukko!

Nikama- eli fasettilukko. Niin kai se virallisesti ilmaistaan.
Taas vaihteeksi ilmeisesti sellaista.

Sunnuntaina olin päivällä kaverin luona käymässä ja siellä sitten seisoskelin hetken paikoillani ja sitten kun otin yhden askeleen niin selkä kramppasi. Ja kramppasi kunnolla. Siltä seisomalta kotiin tykkiä pilleriä syömään ja yrittämään saada kramppia loppumaan. Tennispallojen kanssa sain nysvättyä selkälihoja hieman pehmeäksi ja itseni jotenkin liikuntakykyiseksi, mutta silti liikkuminen oli hankalaa. Illalla yritin vielä saada selkä auki venyttelemällä, mutta selkä vetikin oikein kunnolla tukkoon. Seuraavana yönä en nukkunut silmäystäkään. Makasin selällään sängyssä ja ei tarvinut kuin ajatella vaihtavansa asentoa niin selkä ja vatsalihakset vetäisivät itsensä kunnon kramppiin.
Vittumaista jopa melkoisessa pilleripöllyssä.

Seuraavana päivänä oli pakko käydä asioilla... Pieni liike onneksi hieman avasi selkää, mutta ei kuitenkaan ollut ihmeparantumista ilmassa. Koko päivä meni taas varovaisesti selkää avatessa ja totaalisessa koomassa haahuillessa. Olin illalla simahtanut sohvalle klo 7 aikoihin ja siirryinkin pikku torkahduksen jälkeen  hitain, huterin ja varovaisin askelin sänkyyni ja heräsin noin 13 tuntia myöhemmin. Seuraava päivä meni hieman helpommin, mutta nyt kun selän krampit helpottivat niin vasemman jalan kivut pääsivät takaisin pinnalle. Taas päivä meni kevyesti jumppaillessa selkää auki ja ylimääräisiä liikkeitä vältellen. Ja yö meni valvoessa. Selkä kramppaili ja jalkaa särki. Vitutti.

Tänään aamupäivällä selkään levisi outo fiilis ja kokeilin seisten asettaa käden selkärangan molemmille puolin ja painaa selkää kaarelle ja sieltä se tuli! Kunnon rusahdus! Ihana helpotus ja tuskan päätös. Kamat kasaan ja salille jumppaamaan kevyesti krampin tuomat paskat pihalle.
Tai no, olihan edellisestä urheilusuorituksesta kulunut jo yli viikko... Eli kyllä sitä paskaa sai muutenkin työntää kropasta pihalle.

Selkä on enää normisti ihan vitun kipeä, jalka on kipeä, pankkitili on tyjhillään, vituttaa ja mitään ei tapahdu. Elämä on siis taas raiteillaan.

Uusi vuosi ja uudet kujeet?

No empähän usko että mitään uusia kujeita tässä vastaan tulee. Sama paska todennäköisesti jatkuu vielä pitkään.

Selässä välilevyt pullistelee ja vasemmasta jalasta ovat alkaneet voimat kadota. Koko jalka on kipeä ympäriinsä kankusta varpaisiin. Eli nyt olisi helppoa tuherrella kipupiiros.
Voimat ovat kadonneet jalasta niin, että kyykkyyn pääsee mutta ylös ei. Ylös noustessa jaloista katoaa voimat totaalisesti kun polvet ovat noin 90 asteen kulmassa.

Jotain hyvääkin! Kävin salilla vähän jumppailemassa. Olo oli ihan kauhee... Selkä oli jotenkin ahdistavan tuntuinen... Jalat ihan vatkulia ja alaselän lihat sellaisen tukalan ja kireän tuntuiset. Jumppailinkin vain ylätaljassa ja hieman kulmasoutua vipuvarsilaitteella. Paskat jumpat, mutta kyllä salilla oleminen aina kotiolot voittaa! Treenin päätteeksi putkirullailin selkää ja jalkoja niin vasemman jalan ulkoreittä rullaillessa ei sattunutkaan ollenkaan! Reisien rullailu kun on sitä kaikkein kivuliainta puuhaa. No eipä sitä kipua ole kun ei ole reidessä tuntoakaan.

7. päivä olisi varattuna lääkärille aika... Täytyy siellä mainita näistä voimien katoamisesta. Ja tällä käynnillä saa käydä taas koko keissin läpi kun taas vaihteeksi hoitava lääkäri vaihtuu. Onneksi on tunnin aika varattuna että ehtii ehkä käydä juttuja läpi paremmin.

Saa nähdä mitä lekuri sanoo tuosta jalasta. Joko odotellaan prolapsin itsestään paranemista taas muutama kuukausi ja katsellaan kun jalan lihakset surkastuvat olemattomiin tai sitten tulee taas vaihteeksi reissu Töölööseen tutkimuksiin.

Joulu oli ja meni. Oli mukava kokoontua perheen kanssa yhteen chillailemaan. Tätä joulun aikaan rauhoittumista ym leppoista oleskelua en niinkään jaksanut. Hissukseen kun saa olla muutenkin noin 21 tuntia vuorokaudessa. Mutta tulipahan meikäläisen arkeen hieman muutosta kun pääsi viettämään joulua muualla kuin omassa kodissa!

Vakuutusyhtiöstä ei ole edelleenkään kuulunut mitään. Eli ei tässä mitään uusia kujeita ole, eikä tule olemaan.

Pessimistinä ei pety!

Hyvää alkanutta vuotta!