Edellisen kirjoittelun jälkeen elämä jatkoi menoaan samalla tahdilla. Kiukulla vääntäydyin salille aina kun suinkin pystyin, korvanappeihin musiikki soimaan sopivan kovalle ja 100 prosenttinen keskittyminen treenin tekemiseen ja 100 prosenttinen pyrkimys kipujen unohtamiseen.
On hämmentävää huomata treenin jälkeen pukuhuoneessa, kuinka hankalaa on saada esim kengät ja verkkarit pois jalasta, könytä salin eteiseen laittamaan ulkokengät jalkaan, hypätä fillarin selkään ja polkaista kotiin. Treenin aikana kipuja ei ole. Tai en niitä huomaa. Saman huomasin tänään tappelutreenin jälkeen. Treenin aikana en huomannut juurikaan kipuja, ainoastaan vasemman jalan ja lonkan huonon kontrollin. Muuten treeni sujuu ilman ongelmia. Ongelmat alkoivat oikeastaan vasta kotimatkalla autossa. Selkä kiukuttelee edelleen tosi pahasti ja alavatsan lihakset kipuilevat. Olo on jäätävä.
Juuri noiden treenin aikana koettujen kivuttomien hetkien takia treenaan mahdollisimman usein. Tosin olen jättänyt suosiolla kamppailu-urheilun vähemmälle. Sinänsä harmittaa "jäädä jälkeen" treenin suhteen. Mitä enemmän treenaa, sitä enemmän tekniikoita oppii ja uuden omaksuminen helpottuu. Mutta tämän hetkinen kunto ei salli enempää. Punttiksella aion treenailla vaikka pää kainalossa. Välillä olen vain käynyt hakkailemassa nyrkkeilysäkkiä tai vain venyttelemässä ja tekemässä kevyempää jumppaa. Joka kerta salilla ei tule painoja heiluteltua.
Järjestin itselleni taukoa liikunnasta ja lähdin morjestamaan vanhempiani mökille. Lentsikalla alkumatka (lento oli HALPA) ja vanhemmat hakivat kentältä ja köröteltiin kimpassa loppumatka mökille. Reilu viikko tuli chillailtua ja pikku puuhastelujen kanssa aikaa vietettyä. Tein mm saunan lauteille ja kesäkeittiön penkille sopivassa kulmassa olevat selkänojat. Nyt on parempi istuskella kun ei tarvitse pystysuoraan seinään nojailla! Aikaisemmin onkin ollut melkoista rääkkiä istua ensin saunassa huonossa asennossa ja sitten siirtyä kesäkeittiöön jäkittämään samanmoiseen selän tappavaan asentoon.
Eräs päivä lähdin kylillä käymään ajatuksissani salihommat. Ensin menin liikuntahallille missä henkilökuntaa ei näkynyt missään ja meinasin, että menen salille ja maksan lähtiessäni, mutta eihän se niin helposti käynyt. Punttisalia ei löytynytkään samasta paikasta missä se oli aikaisemmin ollut. Eikä sitä salia löytynyt minkään avoimen oven takaa. No ei muuta kuin sitten uimahallille kokeilemaan parempaa onnea. Eipä käynyt sielläkään flaksi vaan respan/kassan luukulla oli lappu "suljettu". Ja päiväsaikaan uimahallin salilla käy niin paljon koululaisia ettei treenistä tule oikeastaan mitään, joten asensin nenääni pari pienikokoista hernettä ja ajelin takasin mökille syömään kaupasta ostamani proteiinipatukan. Tunsin kuinka lihakseni kasvoivat, kaasujalkani lihakset nimittäin.
Seuraavana päivänä oli pakko lähteä liikkeelle. Mökillä puuhastelu ei riitä pitämään hyvää oloa yllä vaan tuo pienimuotoinen liikkuminen ja istuskelu ovat todellista myrkkyä kropalleni. Päätin lähteä pikku kävelykeikalle. 45 minuuttia metsäteillä tallustelua, ajatuksen kanssa perseen heiluttelua. Eli kävelyä lantiota kunnolla kääntelemällä, tekee aika hyvää jumittuneelle alaselälle. Kävelylenkki tuntui hyvältä, mutta lenkin jälkeen vasen jalka meni lakkoon ja selkä sanoi moi-moi. Kaukaiselta tuntuvat ne parin-kolmen vuoden takaiset ajat kun pystyin tekemään lähelle parinkin tunnin mittaisia kävelylenkkejä... Polven sisäsivuun taas alkoi koskea, ja pahimmat tuskat alkoivat taas vasta illalla nukkumaan mennessä. Koko jalka kankusta pohkeeseen tosi kipeä ja varpaat kipristelivät. Ala siinä nyt sitten nukkumaan! Selkä kuin kipeä rautakanki, kankku tulessa, reisi ja pohje ovat kuin puukkojen neulatyyny ja tuntui kuin joku repisi varpaat irti. Nukku-Mattia ei sinä yönä näkynyt. Pillereitä kylläkin.
Tulin takaisin kotiin eilen. Selkä ihan hirveässä kunnossa. Tavoilleni uskollisena kävin kuitenkin hakemassa salikorttiin tänään lisää laatuaikaa kuukauden verran. Huomenna olisikin tarkoituksena lähteä kaverin kanssa salille jumppailemaan. Täytyykin ottaa treenistä kaikki irti, koska voi olla että kohta tämä omakustanteinen ja omaehtoinen liikehoito saattaa loppua likviditeettiongelmieni takia.
Välillä tunnen olevani elämän ja helvetin välimaastossa. Onneksi olen vielä jotenkin järjissäni. Kiitokset siitä menee perheelle ja ystäville.
Täytyy myös olla tietenkin tyytyväinen siitä että olen periksiantamaton jästipää ja olen päättänyt että nämä terveydelliset vaivat täytyy saada kuntoon mahdollisuuksien mukaan ja näitä vakuutusyhtiön touhuja en villaisella paina. Nämä asiat selvitetään nyt loppuun asti. En aio olla se vakuutusyhtiön edustajan mainitsema "väliinputoaja" tai se lammas joka tyytyi kohtaloonsa vakuutusyhtiön mielivaltaisen väsytystaktiikan puristuksessa. Perkele!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti