Asennetta!

Aina asiat ei mene niinkuin leffoissa...

Kun onnettomuuden jälkeen sain ilmaa keuhkoihini ensimmäisen kerran kunnolla ja ajatus jälleen liikahti päässäni ja tajusin että nyt on tapahtunut jotain sain suustani ulos sanat:" Nyt alkoi kesäloma". Nyt kun tuota lausahdusta ajattelee niin ehkä sieltä kajastaa läpi positiivisuutta, joka ei ole kovinkaan usein hävinnyt ajatuksistani.
Kun sairaalassa kuulin, että selkärankani on palasina ajattelin vain, että eihän tässä mitään. Leikkauspöydälle vain ja palikat takaisin paikoilleen, kotiin toipumaan, takaisin töihin ja jatkamaan elämää normaalisti. Näin ei tietystikään aivan käynyt, ainakaan sillä aikataululla mitä olin mielessäni varovaisesti suunnitellut. Ajattelin vain, että nyt ollaan tällaisessa jamassa ja tällä mennään eteenpäin ja suuntana on vain ylös!

Tietysti ajatusmaailma on ollut miinus-merkkinen aika-ajoin, mutta suurin osa näistä aallonpohjista on johtunut joko lääkityksestä tai sitten ulkoisista syistä, esim. taisteluista vakuutusyhtiön kanssa. Luulo kun oli, että asiat sujuisivat ilman tappeluita ja saisin keskittyä itseni kuntouttamiseen jotta pääsisin takaisin työelämään mahdollisimman pian. Takaisin työelämään pääsyn kun luulisi olevan vakuutusyhtiönkin päätavoite, mutta vaikuttaakin siltä että heidän päätavoitteensa on pitää kukkaron nyörit kiinni eikä kunnollisen kuntoutuksen tarjoaminen "asiakkaalleen". Mutta se siitä asiasta.

Kivun kanssa eläminen ei ole hääviä. Kokoajan kipuileva kroppa aiheuttaa oireita. Ajatus ei toimi kunnolla. Olen huomannut unohtelevani asioita, hukkaavani tavaroita jne. Ja en koe olevani se samalla tavalla "aina iloinen" henkilö joka ennen koin olevani. Nyt tilalla on iloinen ihminen, mutta paljon rauhallisempi ja harkitsevampi. Suurin osa tekemisistä täytyy laskelmoida etukäteen oman jaksamisen mukaan. Joskus asiat eivät mene haluamallani tavalla, mutta välillä kroppani yllättää minut positiivisesti ja silloin tulee tuuleteltua entiseen malliin ilman tuota alitajunnassa olevan käsijarrun vaikutusta. Jälkeenpäinhän siitä kunnon riehumisesta maksellaan kipurahoja!

Monesti olen huomannut mielen vaikutuksen kipuun. Kuten jo mainitsemani salilla käymiset. Kivut tuntuvat katoavan kun laitan korvanappeihin musiikin soimaan ja aloitan treenin. Keskityn vain ja ainoastaan musiikkiin ja treeniin. Jonkinlaista meditaatiota kai tuokin... Vaikka tiedän tulevani treenaamisesta kipeämmäksi, tuo kivuton hetki saa minut salille uudelleen. Sama vaikutus on tappelutreeneillä, hieman eri tavalla mutta silti.
Ajatusten kääntäminen johonkin mielekkääseen tekemiseen saa ihmeitä aikaan. Jos olisin tuudittautunut kipuihini ja kykenemättömyyteeni olisin ehkä ollut jo monesti hakemassa apua pään sisälle tulleiden ongelmien takia.

Asenne elämään taitaakin olla se paras lääke. Olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman aktiivisena, olen kiinnostunut kuntoni kehittämisestä ja kokeilen jatkuvasti vanhoja juttuja jotka eivät aikasemmin toimineet sekä yritän ottaa selvää jatkuvasti uusista asioista, joita voisin kokeilla päästäkseni parempaan kuntoon.
Ihmiskehossa on paljon luita ja lihaksia. Minulla meni palasiksi vain muutama luu ja muutaman lihaksen toiminta häiriintyi. Onko tuossa tarpeeksi syitä lopettaa koko kropan kehittäminen?

Kipu kuuluu elämääni, siihen ajatukseen olen jo tottunut. Jos teen jotain, kivut lisääntyvät. Jos jään kotiin makaamaan, kivut lisääntyvät. Parasta on siis keikkua tekemisen ja tekemättömyyden rajamailla sopivasti keikkuen kummankin pahan puolessa välissä.
Joillekin tämä ajattelutapa ei ole vaihtoehto. Ennemmin maataan kotona ja syödään lääkkeitä, koska lääkkeillä kivut saadaan pois ja näin eläminen helpottuu.
Näitä kivulle allergisia ja lannistuneita ihmisiä näin paljon käynneilläni sairaaloissa. Valitellaan kun paino on noussut lääkkeiden takia, eikä pystytä kotona muuhun kuin sängyllä makaamiseen, kanavasurffailuun ja jääkaapin ovella roikkumiseen. Toki joillakin tilanne on huomattavasti pahempi kuin minulla, mutta kun monesti kuulosti siltä että taisin olla sairaalan vastaanoton tervein potilas. Vai olenko vain tottunut jo kipuihini niin hyvin, että en jaksa enää valittaa kuin vasta silloin kun oikeasti on mistä valittaa? Voi olla! Mutta vähemmällä valittamisella olisi kiva pärjätä, vaikka huono tapahan tuo vain on. Asenteella vain valittamisenkin kimppuun!